1.1.2008 oli kaikki valmista yritteliästä retkeä varten. Kohteeksi oli jo vuosi aiemmin valittu Aconcagua, Amerikkojen korkein vuorenhuippu Argentiinan Andeilla. Kohotessaan jopa 6965 metrin korkeuteen vuori on toiseksi korkein vuori kaikkien mantereiden korkeimpien huippujen listalla, jota kutsutaan nimellä ” The Seven Summits”.
Matkaan lähdettiin jälleen kahdestaan, Samuli Mansikka ja minä. Samulin kanssa olemme kiivenneet yhdessä jo useamman vuoden ja käyneet läpi mitä moninaisempia seikkailuja viidellä eri mantereella.
Olimme päättäneet yrittää Aconcaguan huipulle normaalia haastavampaa ja harvemmin kiivettyä jyrkkää Polacos Direct- reittiä pitkin. Reitti kulkee aina 2. leiriin asti pitkin jyrkähköjä sora- ja kivirinteitä, josta alkaa reitin mielenkiintoisin osuus: n. 35 – 65 asteista jää- ja lumiseinää yli tuhannen korkeusmetrin verran. Toiseksi tavoitteeksemme asetimme kiivetä jo hyvin vaikean East Glacierin, jota pitkin on tietojemme mukaan Aconcagualle noustu viimeksi vuonna 1990. Tuo reitti oli kuitenkin ala- ja keskiosiltaan niin huonossa kunnossa, että jo pelkkä reitin juurelle pääsy olisi ollut liian vaikeaa ja hidasta. Niinpä toissijainen tavoitteemme hylättiin myöhemmin vuorella.
Lentomatka Helsingistä Pariisin kautta Chilen Santiagoon, josta edelleen Mendozaan Argentiinaan kesti noin 30 tuntia vaihtoineen. Lentoaika oli noin 14 tuntia. Pitkä lento meni ennakkoluuloista huolimatta yllättävän mukavasti, jopa 198 senttiseltä matkustajalta. Air Francen jalkatilat eivät tosin olleet suurimmasta päästä.
Santiagossa koettiin monelle etelänmatkaajalle tuttu efekti, kun koneesta poistuessa kuuma ilmamassa iskeytyy vasten kasvoja. Asteita oli yhtäkkiä 37 ja sen todella tunsi nahoissaan. Tämä oli kuitenkin vasta pientä alkusoittoa kohti “syvempää” tuttavuutta Etelä-Amerikan keskikesän kanssa.
Mendozassa majoituimme keskustan ulkopuolella pienen pienessä hostellissa, jossa minua varoitettiin pitämästä tavaroitani ikkunan lähettyvillä ja pitämään muutenkin hyvin matalaa profiilia, koska kaduilla saattoi liikkua bandiitteja ja ikkunani antoi suoraan sinne. No, kaikesta huolimatta tunsin oloni oikein viihtyisäksi, vaikka vahvat kalterit jokaisen ikkunan edessä antoivatkin pienen vihjeen varovaisuuteen. Väkivaltaa kohdistuu ulkomaalaisiin harvoin, mutta ryöstöt ovat yleisiä. Älä siis ainakaan käsittele käteistä julkisesti enempää, kuin on tarvis. Taskuvarkaat ovat taitavia ja kellot lähtevät ranteista vaikka useammalta uhrilta kerrallaan.
Mendoza tunnetaan maailman parhaista viinin tuottajistaan ja paikalliset arvostavat osaamistaan kuluttaen ison osan tuottamistaan viineistä itse.
Näyttävä kaupunki on suhteellisen pieni ja sen on nähnyt parissa päivässä, mutta atmosfääri on erittäin mukava ja leppoisa.
Mendozassa tarkoituksenamme oli sekä tutustua maailman parhaisiin Malbec-viineihin, että tehdä varustetäydennyksiä retkeämme varten. Molemmat saatiin hoidettua hienosti paikallisten kontaktiemme avulla ja matka kohti vuorta saattoi alkaa. Hostellilta meidät haki tilaamamme kuski tavallisella henkilöautolla, johon varusteemme mahtuivat vain vaivoin.
Ajoimme pari tuntia läpi jylhien vuoristomaisemien maastonmuotojen kohotessa ympärillämme kokoajan korkeammiksi. Kuumuus väsytti ja nukahdin.
Saavuttuamme Puente del Incaan, pieneen vuoristokylään, järjestelimme itsellemme pari muulia, jotka saivat kantaa isot varustesäkkimme perusleiriin, Plaza Argentinaan 4200 metrin korkeuteen. Itse kantaisimme vain päiväreput ja noin 15kg varusteita kumpikin. Lähestyminen perusleiriin, kestäisi kolme päivää ja matkaa kertyisi noin 45 kilometriä suuntaansa. Korkeuttakin parin kilometrin verran.
Astuessamme polulle olimme erittäin hyväntuulisia ja tunsin oloni energiseksi. Pari kilometriä käveltyämme aloimme kuitenkin noin 40 asteen paahteessa toivoa edes pientä varjoa tässä valtavassa joenuomassa, joka muodosti kanjonin vuorten väliin. Noin kolmen tunnin kävelyn jälkeen ensimmäinen varjo löytyikin. Koska lähdimme liikkeelle aamulla, aurinko antoi meille vielä hetken armonaikaa, kunnes viimeisetkin varjot kanjonista katoaisivat.
Aurinkovoiteeni kerroin oli 50+, mutta sitä oli lisättävä parin tunnin välein. Auringon kuumuus yllätti täysin. Tällaista poltetta en ollut kokenut vielä millään aiemmalla matkallani. Edes Afrikan päiväntasaajalla tai Tiibetin ylängöllä ei moista oltu nähty!
Lähestymisen kolmantena aamuna valmistautuessamme viimeiselle etapille, astui mystinen kohtalo peliin. Pakatessani reppuani normaaliin tapaan tunsin itseni hyvin vahvaksi ja hyväkuntoiseksi. Viimeistä kertaa kumartuessani reppuni ylle selkääni kohdistui yllättäen valtava pistävä kipu. Yllätyin kivusta ja Samulin kanssa naureskelimme sille hetken. Päätin suoristaa selkäni kivusta huolimatta, mutta silloin viiltävä kipu iski kaikella voimallaan ja löi minut suorilta jaloilta maahan. Siinä tuskani seasta erotin ankeita ajatuksia siitä, mitä oli voinut tapahtua; oliko kyseessä selkärankaan kohdistunut vamma vai lihasvenähdys? Voisiko se olla jotain muuta?
Noin puolen tunnin kuluttua sain kammettua itseni takaisin jaloilleni. Selkäni tosin jäi 90 asteen kulmaan ja nojasin vaellussauvoihini. Koetin saada selän vetreytymään, mutta vaikka kipuun tottuikin pikkuhiljaa, oli selkä totaalisen jumissa, eikä liikkunut minnekään. Pienikin virheliike aiheutti kivun, joka vei tajuttomuuden partaalle.
Oli tehtävä päätöksiä. Joko kutsun helikopterin paikalle nyt, ja koko matka päättyy ennen kuin olen edes päässyt vuoren juurelle, tai päätän jatkaa matkaa kohti perusleiriä tavalla tai toisella reppuni kantaen.
Päätin jatkaa. Ainoa mahdollisuus hankalassa paikassa tavoitteeseen pääsemiseksi on jatkaa etenemistä ongelmista huolimatta. Parin tunnin jälkeen sain jo repunkin selkäni päälle. Edelleen 90 asteen kulmassa sauvoihini nojaten, reppua kantaen, olin kuin poro. Tai muuli. Tunsin itseni todella avuttomaksi ja nolotti. Samuli paineli edeltä menemään hyvissä voimissa, kuten aina.
Päivästä tuli pitkä ja varmasti tuskaisin koskaan tekemäni etappi. Kuitenkin askel askeleelta perusleiri läheni, vaikka sataan metriin saattoi kulua toista tuntia. Samuli päätti nopeuttaa matkantekoa ottamalla minunkin reppuni kantoon ja näin myös hänen päivästään alkoi muodostua yksi raskaimmista ikinä. Matkavauhtimme kasvoi toimenpiteen johdosta moninkertaiseksi, vaikka minua hävetti entistä enemmän, kun jouduin antamaan reppuni toisen kannettavaksi. Se oli kuitenkin ainoa tapa päästä saman vuorokauden puolella leiriin.
Päivän kääntyessä myöhäiseksi illaksi Samuli näytti jo totaalisen väsyneeltä reppujen kantoon. Eikä ihme. Hyväkuntoiselta yhdenkin päivärepun kantaminen 4200 metriin on polttavassa kuumuudessa kovan työn takana. Repun luovuttaminen Samulille teki muutenkin ihmeitä; sain kuin sainkin selkäni lopulta suoraksi! Se ei tosin taipunut tämän jälkeen mihinkään suuntaan, vaan kävelin kuin papanat pöksyissä tai lankku selkään naulattuna. Vauhti kuitenkin kasvoi kun näin eteeni ja sain askeleisiin pituutta.
Perusleiriin saavuimme pitkän päivän päätteeksi vähän ennen puoltayötä. Fiilikset olivat taas kohoamaan päin!
Parin päivän kuntoutuksen jälkeen selkä oli jo avautunut käyttökelpoiseksi ja jäljellä oli enää kipua. Kipuhan ei varsinaisesti etenemistä haitannut, joten ryhdyimme perustamaan ylempiä leirejä. Veimme teltan ja kiipeilyvarusteet 1. leiriin 800 metriä korkeammalle ja palasimme takaisin perusleiriin. Pidimme yhden välipäivän korkeaan ilmanalaan sopeutumisen jouduttamiseksi ja seuraavana päivänä muutimme loppuine tavaroinemme 1. leiriin.
Matkalla havaitsimme muiden vuorella olijoiden kantavan huomattavan raskaita taakkoja ja tästä väsyneinä olevan toivottaman huonossa toimintakunnossa päivänsä päätteeksi. Tämä ei ole tietenkään tavoittelemisen arvoista vuorella, jossa oma toimintakunto on kaiken lähtökohtana. Ei ainoastaan huipulle pääsy, mutta myös turvallisuus vaarantuu jos et kykene ongelmien ilmaantuessa auttamaan itseäsi tai muita. Puhumattakaan kykenemättömyydestä huoltaa itseäsi asianmukaisesti näin ennalta ehkäisten mahdollisia ongelmia. Itse pidimme varustuksen mahdollisimman kevyenä jo lentokilojenkin tullessa vastaan Euroopasta lennettäessä. Päiväreppumme painoivat noin 7 – 8 kiloa sisältäen pari litraa juomavettä päiväksi. Tyypillisesti reppu sisälsi joko leiriytymis- tai kiipeilyvarusteet.
1. leiristä lähdimme seuraavana aamuna 13.1. perustamaan 2. leirin 5 700 metriin. Illaksi palasimme takaisin ykköseen tekemään upeat päivälliset; Tonnikalaa ja pastaa höystettynä energiapatukalla ja sipseillä, sekä useampi litra vettä.
Heti seuraavana aamuna 14.1. pakkasimme kimpsut ja kampsut ja muutimme 2. leiriin huiputusyritystä varten.
Täällä 5 700 metrin korkeudessa kannattaisi normaalisti pitää ainakin yksi lepopäivä muuton jälkeen, varsinkin kun happea on tässä korkeudessa enää alle puolet merenpinnan tasosta, mutta olomme oli erinomainen sopeutumisen onnistuttua molemmilla yllättävän helposti. Niinpä päätimme laittaa herätyksen soimaan kello 03.00 aamuyöstä. Heräsin yöllä pariin otteeseen kovan tuulen paukuttaessa telttakangasta äänekkäästi. Tuuli olikin todella navakkaa, kun kellomme herätti ja päätimme jatkaa unia vielä tunnin verran. Uudelleen herätessämme kello 04.00, tuuli piiskasi edelleen rajusti pientä telttaamme. Samuli kuitenkin kurkisti ulos säkkipimeään leiriimme ja alkoi spekuloida josko kuitenkin lähtisimme liikkeelle. Samu katosi yöhön ja itse seurasin perässä. Ulkona otsalamppujen haaleassa valossa totesimme kelin olevan tarpeeksi leutoa ja lauhaa, jotta voisimme lyödä rojut niskaan ja alkaa painelemaan huippua kohti.
Päähän kypärä ja otsalamppu, pari nauhalenkkiä olalle, valjaisiin sulkurenkaita ja jääruuveja, sekä vasta teroitetut jäähakut käteen. Lisäksi takin alle kahden litran vesipussi ja kameravarustus.
Untuvatakki piti tuulen tuiverrukset ulkona ja kiipeäminenkin sujui säkkipimeässä yössä jotenkuten. Tosin olin vielä unenpöperössä ja pimeässä eteneminen tuntui hiukan inhottavalta. Samuli etsi reittiä ylempänä ja näin hänestä vain kalpean valon kajastuksen, jota seurasin. Pidimme välillä pieniä hengähdystaukoja unohtumatta kuitenkaan paikallemme paria minuuttia pidemmiksi ajoiksi. Jälleen oli tärkeää edetä jatkuvasti, jotta saavuttaisimme reitillä vastaan tulevan kiviosuuden, eli “rockbandin” ajoissa. Suunnistus oli valon puuttuessa haastavaa kun ylärinnettä ei voinut nähdä.
Auringon kajastaessa horisontissa ensimmäiset valonsäteet tavoittivat meidät vähän 1. rockbandin alapuolella. Istahdimme alas ja nautiskelimme välipalaksi energiapatukoita, vettä ja vitamiinijuomaa.
Auringonvalo antoi huomattavasti lisäpuhtia etenemiseen, mutta lepopäivien puute iski kunnon hiipumisena molempiin.
1. rockbandi ohitettiin sen vasemmalta puolelta kapeaa jäistä pullonkaulaa pitkin. Tässä laitoimme välillemme köyden ja Samu asensi kaksi jääruuvia varmistamaan kiipeilyämme kovimman jääosuuden läpi.
Näin lähdimme kohti toista rockbandia, jonne vei noin 45 – 50 asteinen suora lumiseinä. Rinne oli loistavassa kunnossa kiipeämiseen tuulen pieksettyä lumen siihen todella tiiviisti. Reitin jyrkkyys alkoi tässä kohtaa tuntua reisien lisäksi myös ilmavuutena. Kiipeäminen oli kokoajan hauskempaa vaikkakin myös raskaampaa. Välillämme edelleen ollut köysi hidasti matkantekoa, kun oli otettava huomioon myös toisen nopeus. Tämä osaltaan teki kiipeämisestä myös raskaampaa, kuin mitä se vapaasti ilman köyttä olisi.
Toiselle rockbandille tullessamme päätimme ohittaa senkin reitin vasemmalta puolelta. Tässä kohtaa kiipeäminen oli jännää ja hauskaa kun pääsimme puikkelehtimaan kallioiden välissä mukavan ilmavalla paikalla. Istahdimme kallion päälle ja pidimme toisen evästauon. Päätimme myös ottaa köyden pois ja kiivetä loppupätkän vapaasti.
Viimeinen osuus huippuharjanteelle oli reitin selkeästi jyrkin osuus sen ollessa arviolta 55 – 60 astetta. Korkeutta viimeisellä osuudella oli jotain 50 ja 100 metrin väliltä. Kiipeäminen oli niin nautinnollista, jännittävää ja hauskaa, että matkan arviointi unohtui kokonaan.
Sain kiivetä ensin ja tehdä jälkiä rinteeseen, joka tuntui todella hienolta. Huippuharjanteelle tullessamme sää oli totaalisen tyyni ja kirkas. Olimme jo varmoja huiputuksen onnistumisesta, vaikka emme hieman taikauskoisina sitä vielä alkaneetkaan juhlimaan. Olimme jo 6 700 metrin korkeudessa, mutta vielä oli parisataa metriä nousua jäljellä. Ne metrit olivat ehkä koko Andien pisimmät ja tylsimmät! Harjanne sinällään ei antanut juuri mitään virikkeitä ollessaan todella leveä ja pyöreä, sekä loiva. Kävelimme ainakin kaksi tuntia laahustaen kohti huippua. Olimme jo todella tylsistyneitä, kunnes huippu ilmestyi eteemme.
Kapusimme laajalle kivikkohuipulle, jossa olikin puolitajuttomia kiipeilijöitä kymmenkunta, jotka olivat nousseet huipulle vuoren toiselta puolelta perusreittejä pitkin. Hapenpuutteesta väsyneitä trekkaajia talutettiin oppaiden toimesta lyhyen hihnan päässä, joka oli sidottu heidän vyötäröilleen. Näky oli kieltämättä aika hupaisa, vaikkakaan ei välttämättä kovin tarkoituksenmukainen. Aconcaguan huipullehan pääsee myös nk. perusreittiä pitkin, joka ei vaadi trekkaajalta kiipeilyllistä osaamista, vaan ainoastaan pitkäjänteisyyttä ja hyvää kuntoa. Tämä houkuttelee Aconcagualle paljon turisteja, joilla ei ole aiempaa kokemusta korkeuden aiheuttamista ongelmista ja vaaroista.
Otimme pakolliset valokuvat ja muutamat vapaaehtoisetkin ennen kuin lähdimme laskeutumaan kohti 2. leiriämme Polacos False- reittiä pitkin. Laskeutuminen oli melkoisen tylsää, mutta paljon nopeampaa kuin mitä se olisi ollut nousemaamme reittiä pitkin.
Seuraavana aamuna lepäilimme ja tankkasimme energiaa ennen leirin purkua ja laskeutumista takaisin perusleiriin Plaza Argentinaan 4 200 metriin. Laskeutuminen aloitettiin kello 17.00 aikoihin ja alhaalla oltiin neljässä tunnissa. Matkalla kommellettiinkin hiukan minun heitellessä reppua virtojen yli ja Samulin pudotessa jäätikkövirtaan polun sortuessa jalkojensa alta.
Perusleirissä vietimme pari päivää lepäillen ja 19.1. lähdimmekin jo kohti ihmisten ilmoja ja herkullisia aterioita!
Kolmen päivän kävelymatka typistyi kahteen kun kyllästyimme auringon polttavaan syleilyyn, joka oli retkemme aikana aiheuttanut jo vakavia toisen asteen palovammoja, joista jäi osin pysyviäkin arpia käsiin ja kasvoihin. Pahimmassa vaiheessa kämmenselät olivat tumman purppuran väriset, huulet olivat turvonneet kaksinkertaisiksi ja halkeilleet ammottaville haavoille, ylähuuleni tilalla oli kaksi suurta vesikelloa, kasvojen iho oli kuoriutunut jo moneen otteeseen ja Samuli näytti tiikeriltä, koska oli istunut vartin verran ulkona ilman paitaa. Lisäksi minulta paloi niin nenäsieraimet kuin kielikin, joka teki syömisen ja nukkumisen epämiellyttäväksi.
Palattuamme Punta del Incaan mässäilimme paikallisen kerrosleipävelhon hulvattomilla sandwicheillä, joihin oli mm. laitettu lehtipihviä ja paistettuja kananmunia! Näin kiipesimme Aconcaguan huipulle ja takaisin yhteensä 15 päivässä lähestymisineen ja poistumisineen.
Jere Pettersson
